lauantai, 3. maaliskuuta 2012

Muistoja (3/3)

Tapiolan Takamaiden Muistoja-trilogian viimeisessä osassa mennään metsälle. Selkosilla samoilun aloitin 14-vuotiaana. Omat metsästysharrastukset ovat aina keskittyneet pienriistaan. Sorkka- tai suurpetojahti ei ole koskaan innostanut. Yksi iso taustatekijä tässä on, että liikun metsässä yleensä yksin tai parin samanhenkisen kaverin kanssa ja isommat seuruejahdit eivät ole sytyttäneet. Tässä kirjoituksessa siis nuoruusvuosien metsästysmuistoja.

Metsästyskausi alkoi kyyhkyjahdilla. Kuvassa valmistaudutaan kyyhkyjahtiin vuonna -93. Kuvassa on muuten Minttu-niminen suomen pystykorva. Minttu oli todellinen kaikenviljan koira - nouti sorsat, haukkui kanalinnut ja ajoi jänistä.

Idyllistä maalaismaisemaa hautuumaan takaa ja elämäni ensimmäinen sepelkyyhky vuodelta -91.

Kyyhkyjahti oli aina lyhyt ja tiivis tapahtuma, sillä 20. elokuuta alkoi sorsastus ja sorsa-aikana ei kyyhkyille aikaa uhrattu. Sorsastuksen kanssa oli hoppu, sillä sorsat lähtivät yleensä heti metsästyksen alettua muuttopuuhiin. Sen verran ennakkoluulottomia oltiin, että sorsia jahdattiin myös houkutuskuvilla jo vuonna -90. Pillityksestä ei silloin vielä tiedetty oikein mitään.

Joskus sorsastus tuotti mukavasti tulosta, niinkuin vuoden -92 aloitus. Kolme heinäsorsaa, pari tavia ja jouhisorsa oli melkoinen saalis - on se sitä vieläkin. Jouhisorsia en muuten olekaan saanut saaliiksi reiluun 20 vuoteen. Metsästys ja erityisesti sorsastus on kyllä muuttunut vuosien aikana paljon. Enää ei humalaisia hirvimiehiä kohtaa ja lajitunnistuskin on nykyään paljon parempaa. Eräskin kylänmies oli aikanaan oikein tyytyväinen sorsajahdin aloitukseen, kun oli saanut saaliiksi jäniksen ja ukkoteeren. Toiset ajat - toiset tavat.

Metsäkanalintujahti se sitä kaikkein mieleisintä puuhaa oli. Tämä akkateeri vuodelta -90 oli ensimmäinen lentoon ampumani riistalintu. Tässä kuvassa muuten taitaa olla se haulikko, joka meinasi viedä hengen kaveriltani. Oma haulikko meni takuuhuoltoon ja sain liikkeestä jonkin halvan käytetyn pyssyn lainaksi. Sen kanssa mentiin sitten kanalintujen perään ja tauolla aseet luonnollisesti taitettiin. Kun sitten pistin taas aseen kiinni, haulikon molemmat piiput laukesivat itsestään maahan minun ja kaverini väliin. Kaverini oli parin metrin päässä ja hauliparvi pomppasi maasta kaverin jaloille ja alaselkään. Onneksi aseen piippu osoitti tilanteessa kohti maata. Yhtään haavaa ei tullut, mutta vaatteisiin tuli reikiä ja ihoon kymmeniä pieniä mustelmia. Vielä kotonakin vaatteiden seasta ropisi hauleja runsaasti lattialle. Tämä kokemus viimeistään opetti, että pyssyjen kanssa ei todella ole leikkimistä.

Tässä kuvassa on ensimmäinen ukkoteereni vuodelta 91. Jännä juttu on se, että en yhtään muista, miten tuon linnun sain ja mistä. Näistä kuvista tulee nimittäin mieleen pieniä muistivälähdyksiä lähes kaikista riistatilanteista - tästä ei mitään.

Kanalintujahtipäivät venyi aina pitkiksi. Oli siis tärkeää muistaa myös tankata välillä ja vähän kerrata päivän kulkua. Kotiseudulla tulien tekeminen oli aina helppo juttu, kun tervaskantoja löytyi vähän joka puolelta. Tulisteluun muodostui muutamia vakileiripaikkoja, jonne keräiltiin polttopuita ja laiteltiin kiviä istuimiksi. Kävin viime kesänä käveleskelemässä vanhoissa maisemissa ja löysin lopulta yhden vanhoista leiripaikoista. Siellä oli polttopuut tallessa ison kiven alla hyvässä järjestyksessä.

Vuoden -93 kanalintukausi alkoi kahdella mustalla linnulla. Ukkometsoja olen saanut saaliiksi kolme.

Jäniksiä pyydettiin paljon - harvakseltaan saatiin. Enimmäkseen niitä tuli kanalintujahdin sivusaaliina, kuten tämä ensimmäinen jänöjussi vuodelta -90. Meilläpäin ei rusakkoja ollut lainkaan.

Joskus jänisjahtikin onnistui, kun kelit osui sopivasti. Kyllä tuollaisen saaliin kanssa kelpasi kotipihalle tulla 23. marraskuuta 1994. Varsinaista jäniskoiraa ei itselläni tai kavererillani ollut, vaan jänikset metsästettiin perinteisesti jäljittämällä ja kiertämällä.

Monenlaista eräelämän sattumusta ja kokemusta sitä on vuosien aikana kohdalle osunut ja hienot muistot kulkevat mielessä aina. Yhdellä tavalla erikoisin metsäsattumus on kohtaaminen hirven kanssa. Olin kanalintujahdissa ja pysähdyin hetkeksi keskellä metsää. Samassa huomasin viereisen kuusen oksalla pienen "mustan linnun". Aikani outoa lintua ihmettelin, kunnes tajusin tämän mustan hahmon olevan hirven sierain, joka liikkui hitaasti hengityksen tahdissa. Välillämme ei ollut kahtakaan metriä. Säpsähdin ja taisinpa vähän kirotakin ääneen, jota myös hirvi säikähti ja lähti rymistellen pakoon. En osaa sanoa, kumpi osapuoli tilanteessa enemmän säikähti.

Tämä kirjoitus päättää Muistoja-trilogian. Ehkä näihin valokuvakansion aarteisiin pitää palata vielä myöhemmin uudelleen. Eikös hyvässä trilogiassa ole aina vähintään neljä osaa?

0 comments:

Lähetä kommentti

Hei,

Kommentointi on vapaata. Roskaposti, selvästi laittomuuksiin yllyttävät viestit ja muu sopimaton materiaali poistetaan. Tämä blogi pidetään tarkoituksellisesti anonyymina. Jos tunnet minut jostain, älä käytä koirien tai henkilöiden nimiä, paikkakuntia tms. tunnistetietoja kommenteissasi.