Tapiolan Takamailla

Vuosi kääntyy lopuilleen ja tässä kirjoituksessa kertoilen kuluneen vuoden pienpetopyynnistä. Aiemmissa kirjoituksissa tätä teemaa ei ole kovin paljon sivuttu. Syy on yksinkertainen - varsin vähän on tapahtumia ollut.

Pienpetopyynnin kausi poikkeaa muiden riistaeläinten kaudesta sikäli, että tätä hommaa voi harrastaa tietyin rajoituksin koko vuoden ympäri. Lumien lähdettyä loukuttelin kesäkuulle asti, kunnes kelien lämmetessä syötit alkoi pilaantua turhan nopeasti.

Vaihdoin parin loukun paikkaa kesän aikana. Kaikki loukut on kuitenkin vakiokoiralenkin varrella, joten loukkujen kokemiseen ei kulu ylimääräistä aikaa. Tässä kuvassa kannattaa huomioida loukun päälle laitetut kuusen oksat. Ne suojaavat loukkua tehokkaasti lumelta ja piilottavat loukun vandaaleilta.

Tämä loukku oli syksyn kuuma kohde. Paikka on pellon keskellä oleva muutaman kuusen metsäsaareke. Kaikki houkutussyötit katosi loukun ympäriltä nopeasti. Kerran syötti hävisi jopa loukun sisältä. Olin unohtanut sitoa syötin loukkuun kiinni ja tästä amatöörivirheestä potkin itseäni vieläkin.

Passiivisen loukkupyynnin lisäksi koirien kanssa on etsitty supikoiria myös jalkapelissä. Pari asuttua luolaakin ollaan löydetty, mutta en ole uskaltanut päästää vaimon terrieriä niihin louhikoihin itseään repimään. Kauden hienoin juttu oli ilman muuta öinen supikoira, jonka tarinan sankari tuli yllättävältä suunnalta.

Tästä rannan pöheiköstä koirat paikallistivat minkin. Muutaman kerran kuulin sen sähisevän koirille, mutta se pääsi livahtamaan veden puolelle karkuun. Molemmat koirat kävi aika kierroksilla tilanteessa. Nallea ei kuvassa näy - se ryömii jossain tuolla rankojen alla.

Minkin loukkupyynti vakiomaisemissani on vähän hankalaa, sillä joen korkeus vaihtelee syksyn mittaan jopa reilun pari metriä. Loukkujen paras sijoituspaikkahan olisi rannan tuntumassa. Ratkaisu tähän pulmaan löytyy Englannista. Siellä käytetään kelluvia minkkilauttoja. Nämä lautat eivät korkeusvaihteilusta välitä. Jos kaikki menee suunnitellusti, pääsen kokeilemaan omia rakennelmia jo keväällä.

Joulukuussa olen aloittanut aivan uutena harrastuksena ketun pillityksen. Pillittämällä matkitaan ketun saaliseläinten ääniä ja kytätään tyypillisesti pellon laidalla iltahämärissä tai kuutamolla öisin. Olen käynyt pillittämässä nyt viidesti ilman saalista. Toisella kerralla joku kävi rapistelemassa lähistöllä, muttei tullut pensikoista kuitenkaan esille. Talven mittaan tästä touhusta tulee varmasti enemmän tarinoita. Kuvassa on kaksi eri kettupilliä: useimpien tuntema Nordik Predator ja toisena Red River Bandit. Näistä tuo Bandit tuntuu antavan laajemman äänialan ja monipuolisemman soinnin.

Pienpetojahti oli syksyn 2011 pettymys. Näissä puuhissa vain määrä ratkaisee. Loukkupyynti toimi viime syksynä kohtalaisen mukavasti ja nyt tuli mahalasku. Onneksi muilla onnistuu: kaverini on saanut tämän syksyn aikana pysäyttävän koiransa kanssa 28 supikoiraa - aivan mahtava suoritus!