Muutamissa yhteyksissä on keskusteltu siitä, miten lapset pitäisi ottaa mukaan metsästysharrastuksiin - vai pitääkö ollenkaan? Asiasta on esitetty lehtien palstoilla ja netissä monenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä. Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on linjannut asiasta selvän kielteisesti - hämmentävän löyhin perustein. Toisaalta julkisuuteen on noussut toisenkinlaisia tarinoita - tuoreessa muistissa on Hesarin ansiokas juttu majavia metsästävästä Ilomantsilaistytöstä. Tarina nousi odotetusti myös iltapäivälehtien otsikoihin ja monille keskustelupalstoille.
Jari Sinkkosen mielestä on selvää, että "lapsi järkyttyy veren näkemisestä ja saaliin käsittelystä". Itse ajattelen toisin. Mielestäni lapset ottavat mallia vanhemmista ja järkyttyvät vaikkapa pääsiäistipujen keltaisuudesta, jos vanhemmat siitä panikoivat. Siksi olen perheeni kanssa päätynyt siihen, että lapset ovat kykyjensä ja halujensa mukaan läsnä myös metsällä. Lapsia ei pakoteta mihinkään, mutta heitä ei estetetä osallistumasta. Alle kouluikäinen jaksaa tehdä yllättävän pitkiä kävelylenkkejä: kolmen neljän kilometrin lenkki menee kevyesti. Viereisessä kuvassa ollaan syksyllä -12 fasaani- ja rusakkokierroksen tauolla.
Kuusivuotias tyttäreni on ennättänyt olla mukana jo monessa. Toiveeni on, että hänelle kehkeytyy luonnollinen suhtautuminen luontoon yleensä ja iskän harrastuksiin. En vähättele erilaisia oikeita fobioita, mutta toivon tällä osallistavalla otteella välttäväni sellaisen mamsellimaisen hyi-yök-ällöttävä-kastemato -suhtautumisen. Samalla uskon, että osallistuttaminen vahvistaa suhdettani lapsiini. Eivät lapset tunnu kaipaavan huvipuistoja ja muita vuosittaisia erikoisnumeroita, vaan arkipäiväistä yhdessäoloa. Pidän täysin käsittämättömänä Matti Apusen esille tuomia tietoja, että lapset ovat päiväkodeissa vuoden ympäri myös vanhempien lomaillessa.
Minulle on oikeastaan samantekevää, tuleeko lapsistani luonnossa kulkijoita saati metsästäjiä - he saavat vapaasti etsiä omat intohimonsa. Silti koen tärkeäksi siirtää luonto-osaamista ja tietoutta eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Olisi hyvästä erottaa kuusi ja mänty toisistaan, tunnistaa yleisimmät linnut, nisäkkäät ja sienet, osata liikkua metsässä eksymättä ja pelkäämättä... Tähän kaikkeen kuuluu osaltaan myös saalistaminen ja saaliin käsittely. Viereiseen kuvaan sorsan perkaamista seuraamaan on tullut myös reilun vuoden vanha poikani.
Yksi varhaisimmista tyttäreni ja minun yhteistä metsästyskokemuksista on loukkupyynti parin vuoden takaa elokuun -10 alusta, jonka uskollisimmat blogin lukijat muistanevat. Kävimme viettämässä kaunista loppukesän päivää sänkipellolla. Ihastelimme nokkosperhosia, juotiin mehua ja syötiin keksejä. Siinä samalla viriteltiin loukku pyyntiin. Viikolla loukkuun ei mennyt mitään, mutta seuraavana viikonloppuna mentiin yhdessä loukulle ja sinnehän oli mennyt kettu!
Kyyhkyjahdissakin tyttö oli jo nelivuotiaana. Noin puolen tunnin passittelun tuloksena saatiin saaliiksi yksi lintu. Hän muistelee tapahtumaa vieläkin erityisesti siksi, että saavuttuamme kotiin valmistimme sepelkyyhkyn ateriaksi yhdessä saman tien. Se maistui makoisalta. Sepelkyyhky on tyttäreni lempiruokia.
Sorsastamaan en ole lapsia vielä ottanut mukaan. Veneessä tulee vähän ahdasta ja sorsaretket ovat yleensä vähän turhan pitkäkestoisia ja tapahtuvat nukkumaanmenoajan jälkeen tai aamulla ennen heräämistä. Silti tyttö on ollut saattelemassa minua monesti iltalennolle. Tässä tutustutaan paukkuliivien toimintaan.
Pilkillä olimme aiemmin tänä vuonna tammikuussa. Sen verran ensikosketus pilkkimiseen innosti, että tytär on toistuvasti pyydellyt pääsevänsä uudelle pilkkiretkelle. Yksin liikkuessani pilkkireissut ovat pitkiä, normaalisti koko päivän retkiä. Pilkkisaaliin käsittely ja osin ruuaksi valmistus tyttären kanssa heti reissun jälkeen on tärkeää. Siinä jää hänelle positiivinen muistijälki siitä, kun isä tuli kotiin ja tehtiin yhdessä hyvää syötävää saaliista - sen sijaan, että päällimmäiseksi muistoksi jäisi isän pitkä poissaolo.
Tietysti talvella hiihdellään. Tyttäreni tunnistaa oravan, jäniksen ja monen muun eläimen lumijäljet. Hän tietää myös, miltä näyttää oravan käsittelemä käpy ja teeren kieppi.
Tärkeintä aina on lopulta mukava yhdessäolo - ja jääpuikkojen syöminen. Vieläkö sinä muistat, miltä jääpuikko maistuu?
Mukava ja sympaattinen tarina :)
VastaaPoistaKiitos, toivottavasti ponnistelut kantavat hedelmää sitten joskus :-)
VastaaPoistaNo, kantavat tai ei, myös kasvukausi on nautittava. Oma poikani on nyt täysi-ikäinen, muttei metsästä. Silti olemme hienoja metsästysmuistoja rikkaampia :)
VastaaPoistaHedelmiähän ne nuokin ovat :-)
VastaaPoistaTaas se Sinkkonen puhuu hassuja, kun kehottaa vanhempia lähtemään lasten kanssa "psyykkisesti ongelle". Miksi vain psyykkisesti? Tietysti perusviesti ajan viettämisestä lasten kanssa on oikein.
VastaaPoistahttp://yle.fi/uutiset/lastenpsykiatri_jari_sinkkonen_lahde_lapsesi_kanssa_psyykkisesti_ongelle/6559892
Itse olen myös ottanut kohta 4-vuotiasta tyttöä mukaan ahkerasti metsään. Tosin ei vielä ruutiase meinikeihin mukaan, mutta 3D -jousiammuntaradalle. Mahtavaa kun tyttö osaa jo erottaa kauriin ja valkohäntäpeuran toisistaan.
VastaaPoistaEhkä ensi syksynä vuorossa sitten jo kyyhkyjahti. Sen olen huomannut että mukaan tulee aina, kunhan on hyvät eväät repussa.
"tyttö osaa jo erottaa kauriin ja valkohäntäpeuran" - Mahtavaa! Tuohon eivät kovin monet aikuisenakaan pysty. Jousiammuntarata on varmasti hyvä paikka opettaa lapselle eläinten koosta ja muista ominaisuuksista. Monesti eläintarhoissa eläimet piilottelevat tai ovat niin kaukana, että niistä ei paljon oppia saa imettyä.
VastaaPoistaEväät ja se yhdessäolo ovat minustakin tärkeintä näillä lapsireissuilla.
Juu tuon Sinkkosen jutun tiedän ja en kyllä voi olla noilla linjoilla. Ei pitäs mennä yleistämään omien traumojen takia vaan menis ite sinne terapeutille hoitamaan traumojaan! ,Ja ei meidän neiti ainakaan mitään traumoja tahikka yö unien menetyksiä ole noista metsästys jutuista saanut, vaan pitää sitä ihan normaalina toimintana mitä se onkin. Kun ei se lihakaan sinne kaupan hyllyille ihan taikomallakaan ilmesty. Ja tiedän kyllä tapauksen Ikonen-Kanninenkin :) Ja samoilla linjoilla meilläkin mennään jos halutaan mukaan niin silloin pääsee eli lapsen ehdoilla ilman pakotteita, ja hienoa että sinunkin lapsilla on siihen samalla tavalla mahdollisuus. Jatketaan vaan samoilla linjoilla :)
VastaaPoistaTänä syksynä olen ampunut pari teertä. Ensimmäisellä kerralla kaksi vuotias tyttöni oli äidin selän takana turvassa, kun nyljin lintua ja huuteli vakavana "on teeri" ja söi hyvällä ruokahalulla parin päivän päästä kyseisen teeren.
VastaaPoistaToisen teeren nylkemisessä tyttö tuli viereen höpöttämään ja katselemaan ja huutelemaan "on kaunis" samalla, kun nyljin lintua. Itse uskon juuri, että vanhempien suhtautuminen aiheuttaa traumoja lapsille. Omaa tyttöäni kyseiset tapahtumat eivät tuntuneet häiritsevän mitenkään ja en malta odottaa, että hän jaksaa hieman enemmän, että voin ottaa edes hetkeksi metsälle mukaan.