Tapiolan Takamailla

Metsästyksen oheistuotteena pääsee nauttimaan upeista auringonnousuista, erikoisista luontokokemuksista ja hienoista maisemista. Yhä useammat metsästäjät kuskaavat mukanaan myös kameraa ja näpsivät kuvia maastokokemuksistaan. Metsästykseen liittyy läheisesti saaliin valokuvaaminen ja sepä se onkin vaikea valokuvaamisen laji. Yritän tässä kirjoituksessa tuoda esille omia ajatuksiani siitä, miten saalis olisi hyvä kuvata niin, että valokuvasta välittyy kunniotus riistaa kohtaan. Samalla hyvä saaliskuva kertoo tarinan tapahtuneesta.

Tässä tarinassa ei keskitytä kameratekniikkaan ja -merkkeihin ja -malleihin, sillä minusta hyvän saaliskuvan ottaminen ei ole ensisijaisesti tekniikkakysymys. Tekniikka osaltaan rajoittaa tai mahdollistaa kuvaamista vaikkapa hämärässä ja muuten vaikeissa olosuhteissa. Nykyaikana hyvä kamera löytyy puhelimesta, laadukas pokkari mahtuu povitaskuun ja järjestelmäpuolella vain lompakon paksuus on rajana. Kameran ominaisuudet on silti hyvä tuntea edes auttavasti, jotta otokset olisivat mahdollisimman kirkkaita ja hyväkontrastisia.

Sommittelu

Aloitetaanpa pienellä teoriapätkällä puhumalla sommittelusta. Sommittelu on kuvataiteen termi. Sillä tarkoitetaan valokuvan rakennetta ja ryhmittelyä. Sommittelumalleja on monia, mutta yksi tunnetuimpia ja käytetyinpiä sommittelumalleja on kultainen leikkaus. Sen yksinkertaistettu muoto on kuvan jakaminen kolmeen yhtä suureen osaan pysty- ja vaakasuunnissa (engl. rule of thirds). Ajatus on, että kuvan kiinnostavien asioiden pitäisi olla näiden jakolinjojen tasalla tai linjojen leikkauspisteissä. Itse käytän tätä kolmeen jakamista usein - se on helppo omaksua ja sitä on helppo käyttää.

Oheinen kuva on esimerkkinä tästä kolmijakosommittelusta. Koiran silmä on tarkalleen ylemällä vaakalinjalla, saalis on alemmalla vaakalinjalla. Lisäksi taustalla näkyvä houkutuskuva on yläoikealla lähes linjojen leikkauspisteessä.

Valokuva kertoo tarinan

Hyvä saaliskuva kertoo saaliin lisäksi myös tarinan metsästystilanteesta ja sen kulusta. Mikä parasta, hyvä saaliskuva kertoo eri katsojille erilaisia tarinoita. Katsotaanpa äskeistä saaliskuvaa ilman apulinjoja:

• Metsästäjä ymmärtää kuvasta heti, että kuvassa on oltu sänkipellolla kyyhkyjahdissa houkutuskuvia käyttäen (sen sijaan, että oltaisiin oltu lepopuujahdissa tms.)
• Houkuttelupyynnistä tarkemmin kiinnostunut kiinnittää huomiota taustalla näkyvään pussikaaveeseen ja hymähtelee ehkä mielessään, että voivatko ne toimia.
• Noutajakoiraharrastaja huomioi koiran upean syvän otteen saalislinnusta. Samalla hän ehkä ihastelee koiran kiiltävää turkkia.
• Eettisistä teemoista kiinnostunut pitänee noutavan koiran käyttöä metsästyksessä hyvänä asiana.
• Parivuotias poikani katsoo kuvaa ja sanoo: "Kyyhky Nalan suussa, syödään!"

Toimintakuva on realistinen

Olen itse perin tykästynyt erilaisiin toimintakuviin, joissa koirani noutaa juuri ammutun riistan. Nämä kuvat syntyvät hetkessä, eikä niitä voi ennakkoon suunnitella tai sommitella. Siksi näistä toimintakuvista tulee aina yksilöllisiä ja hetkessä eläviä. Myös toimintakuvaan liittyy vahva tarinaa kertova näkökulma. Ainakin poikani toteaa taas: "Pupu Nalan suussa, syödään!"

Saaliskuva ja veri

Saalista kunnoittava saaliskuva ei sisällä hurmahenkistä verellä ja suolenpätkillä mässäilyä. Silti saaliskuva esittelee kuolleen eläimen ja mielestäni olisi tekopyhää piilotella tätä ulottuvuutta. Memento Mori on sanonta, jota käytetään taiteissa muistuttamaan kuoleman olemassaolosta. Oheisessa kuvassa on mielestäni tiettyä Memento morimaista herkkyyttä juuri siksi, että ylemmän koirassorsan nokka on verinen ja alemman sorsan nokasta valuu veritippa.

Ihminen ja saalis

Kun saalis on pienehkö lintu, pitää saaliskuvaan tuppautuvan metsästäjän ymmärtää olevansa kuvassa kuitenkin sivuosassa niin, että saalis erottuu ja korostuu. Siksi saaliin (ja koiran) äärelle on hyvä kyykistyä.

Ohessa on kaksi esimerkkikuvaa ns. pönötyskuvasta. Ensimmäisessä olen kyykyssä koiran ja kyyhkysaaliin vierellä ja toisessa seisoa jökötän kaksi sorsaa käsissäni. Kyyhkykuvassa saalis korostuu mukavasti, kun minä ja koirani tutkitaan saalista. Mutta toisen kuvan sorsat jäävät pahemman kerran paitsioon, vaikka kuva on muuten ihan ansiokas tunnelmakuva.

Yksityiskohtakuvat

Yksityiskohtakuvat ovat onnistuessaan erinomaisia saaliskuvia. Niistä pääsee tutustumaan eläimen kauniisiin yksityiskohtiin omaleimaisella tavalla. Yksityiskohtakuvaus on kuitenkin mielestäni melko vaikea kuvaustyyli. Siinä erityisen tärkeään rooliin nousee valon hallinta ja kameran tekniikan osaaminen. Tämän tarinan ensimmäinen valokuva kahden heinäsorsan jalasta ja houkutuspilleistä on mielestäni yksi onnistuneimpia yksityiskohtakuviani. Samoin oheinen fasaanikuva on omalla tavallaan onnistunut.

Yksityiskohtakuvissa pääsee kuvaamaan saalista myös poikkeuksellisista kuvakulmista, kuten oheinen koirasheinäsorsan pyrstön lähikuva osoittaa. Kyseisen kuvan kruunaa herkkäkuvioinen jääriite, joka osaltaan tarinoi jahdin tapahtuneen hyvin myöhään.

Lopuksi:
Metsästyksen ja saaliin kuvaaminen on hieno tapa taltioida muistoja onnistuneista metsästysretkistä. Tässä tarinassa esitellyt ajatukset hyvästä saaliskuvaamisesta ovat henkilökohtaisia näkemyksiäni teemasta. Mielestäni näillä opeilla olen kuitenkin onnistunut aina joskus kuvaamaan saalista kunnioittavalla tavalla. Monesti on kuitenkin niin, että mikä tahansa saaliskuva on parempi kuin ei saaliskuvaa lainkaan. Minulla on nuoruudesta paljon rakkaita saaliskuvia, joiden "sommittelu" ja "tarinan kerronnat" ovat mitä sattuu - mutta silti ne tuovat mieleen upeita muistoja elävästi.

Tapiolan Takamaiden Muistoja-trilogian viimeisessä osassa mennään metsälle. Selkosilla samoilun aloitin 14-vuotiaana. Omat metsästysharrastukset ovat aina keskittyneet pienriistaan. Sorkka- tai suurpetojahti ei ole koskaan innostanut. Yksi iso taustatekijä tässä on, että liikun metsässä yleensä yksin tai parin samanhenkisen kaverin kanssa ja isommat seuruejahdit eivät ole sytyttäneet. Tässä kirjoituksessa siis nuoruusvuosien metsästysmuistoja.

Metsästyskausi alkoi kyyhkyjahdilla. Kuvassa valmistaudutaan kyyhkyjahtiin vuonna -93. Kuvassa on muuten Minttu-niminen suomen pystykorva. Minttu oli todellinen kaikenviljan koira - nouti sorsat, haukkui kanalinnut ja ajoi jänistä.

Idyllistä maalaismaisemaa hautuumaan takaa ja elämäni ensimmäinen sepelkyyhky vuodelta -91.

Kyyhkyjahti oli aina lyhyt ja tiivis tapahtuma, sillä 20. elokuuta alkoi sorsastus ja sorsa-aikana ei kyyhkyille aikaa uhrattu. Sorsastuksen kanssa oli hoppu, sillä sorsat lähtivät yleensä heti metsästyksen alettua muuttopuuhiin. Sen verran ennakkoluulottomia oltiin, että sorsia jahdattiin myös houkutuskuvilla jo vuonna -90. Pillityksestä ei silloin vielä tiedetty oikein mitään.

Joskus sorsastus tuotti mukavasti tulosta, niinkuin vuoden -92 aloitus. Kolme heinäsorsaa, pari tavia ja jouhisorsa oli melkoinen saalis - on se sitä vieläkin. Jouhisorsia en muuten olekaan saanut saaliiksi reiluun 20 vuoteen. Metsästys ja erityisesti sorsastus on kyllä muuttunut vuosien aikana paljon. Enää ei humalaisia hirvimiehiä kohtaa ja lajitunnistuskin on nykyään paljon parempaa. Eräskin kylänmies oli aikanaan oikein tyytyväinen sorsajahdin aloitukseen, kun oli saanut saaliiksi jäniksen ja ukkoteeren. Toiset ajat - toiset tavat.

Metsäkanalintujahti se sitä kaikkein mieleisintä puuhaa oli. Tämä akkateeri vuodelta -90 oli ensimmäinen lentoon ampumani riistalintu. Tässä kuvassa muuten taitaa olla se haulikko, joka meinasi viedä hengen kaveriltani. Oma haulikko meni takuuhuoltoon ja sain liikkeestä jonkin halvan käytetyn pyssyn lainaksi. Sen kanssa mentiin sitten kanalintujen perään ja tauolla aseet luonnollisesti taitettiin. Kun sitten pistin taas aseen kiinni, haulikon molemmat piiput laukesivat itsestään maahan minun ja kaverini väliin. Kaverini oli parin metrin päässä ja hauliparvi pomppasi maasta kaverin jaloille ja alaselkään. Onneksi aseen piippu osoitti tilanteessa kohti maata. Yhtään haavaa ei tullut, mutta vaatteisiin tuli reikiä ja ihoon kymmeniä pieniä mustelmia. Vielä kotonakin vaatteiden seasta ropisi hauleja runsaasti lattialle. Tämä kokemus viimeistään opetti, että pyssyjen kanssa ei todella ole leikkimistä.

Tässä kuvassa on ensimmäinen ukkoteereni vuodelta 91. Jännä juttu on se, että en yhtään muista, miten tuon linnun sain ja mistä. Näistä kuvista tulee nimittäin mieleen pieniä muistivälähdyksiä lähes kaikista riistatilanteista - tästä ei mitään.

Kanalintujahtipäivät venyi aina pitkiksi. Oli siis tärkeää muistaa myös tankata välillä ja vähän kerrata päivän kulkua. Kotiseudulla tulien tekeminen oli aina helppo juttu, kun tervaskantoja löytyi vähän joka puolelta. Tulisteluun muodostui muutamia vakileiripaikkoja, jonne keräiltiin polttopuita ja laiteltiin kiviä istuimiksi. Kävin viime kesänä käveleskelemässä vanhoissa maisemissa ja löysin lopulta yhden vanhoista leiripaikoista. Siellä oli polttopuut tallessa ison kiven alla hyvässä järjestyksessä.

Vuoden -93 kanalintukausi alkoi kahdella mustalla linnulla. Ukkometsoja olen saanut saaliiksi kolme.

Jäniksiä pyydettiin paljon - harvakseltaan saatiin. Enimmäkseen niitä tuli kanalintujahdin sivusaaliina, kuten tämä ensimmäinen jänöjussi vuodelta -90. Meilläpäin ei rusakkoja ollut lainkaan.

Joskus jänisjahtikin onnistui, kun kelit osui sopivasti. Kyllä tuollaisen saaliin kanssa kelpasi kotipihalle tulla 23. marraskuuta 1994. Varsinaista jäniskoiraa ei itselläni tai kavererillani ollut, vaan jänikset metsästettiin perinteisesti jäljittämällä ja kiertämällä.

Monenlaista eräelämän sattumusta ja kokemusta sitä on vuosien aikana kohdalle osunut ja hienot muistot kulkevat mielessä aina. Yhdellä tavalla erikoisin metsäsattumus on kohtaaminen hirven kanssa. Olin kanalintujahdissa ja pysähdyin hetkeksi keskellä metsää. Samassa huomasin viereisen kuusen oksalla pienen "mustan linnun". Aikani outoa lintua ihmettelin, kunnes tajusin tämän mustan hahmon olevan hirven sierain, joka liikkui hitaasti hengityksen tahdissa. Välillämme ei ollut kahtakaan metriä. Säpsähdin ja taisinpa vähän kirotakin ääneen, jota myös hirvi säikähti ja lähti rymistellen pakoon. En osaa sanoa, kumpi osapuoli tilanteessa enemmän säikähti.

Tämä kirjoitus päättää Muistoja-trilogian. Ehkä näihin valokuvakansion aarteisiin pitää palata vielä myöhemmin uudelleen. Eikös hyvässä trilogiassa ole aina vähintään neljä osaa?

Muistoja-sarjassa kurkistellaan menneisiin muistoihin kalastuksen merkeissä. Kalastus oli nuoruusvuosina valtavan merkityksellinen harrastus. Tosin se rajoittui enimmäkseen vain kesäkalastukseen - pilkillä en käynyt juuri koskaan. Tässä kirjoituksessa ollaan siis haavi auki kalajuttujen äärellä.

Haukihan se kalareissujen perussaalis oli. Minä en mikään kovin kova saamamies koskaan ollut - enkä ole sitä vieläkään. Kaverini sai kerran seitsemän haukea perättäisillä heitoilla eräästä kutuperukasta ja sai yli 20 haukea samassa, kun itse pyydin lähes tyhjää. Vaikka kateus kalvoi mieltä, ystävyys pysyi. Sininen 13 senttinen Rapala oli silloin maaginen taikakalu, jota ilman ei voinut kalaan lähteä. Vaan osui joskus minullekin haukia kohdalle. Tämä tasan viisikiloinen tuli vuonna 1995 mereltä napaten hopeiseen Outa-lusikkaan.

Hauki on todellinen ahmatti. Sain tämän kiloisen hauen isolla professorilla vuonna -90. Hauen suupielestä pilkotti melko kookkaan särjen pyrstö. Särki oli hauen vatsassa vielä täysin sulamaton ja silti hauki tavoitteli isosta uistimesta lisää syötävää.

Kotiseudun perhokalastusmaisemaa.

Heittokalastus oli aikanaan kohtalaisen monipuolista toimintaa: merellä virvelöitiin haukia, lähijoilla perhosteltiin lähinnä harjuksia ja lähes joka kesä käytiin jossain pidemmällä reissulla pohjoisessa taimenten perässä. Lohen kalastukseen en oikein koskaan innostunut, vaikka niitäkin lähialueiden joesta olisi voinut tavoitella. Lohia nähtiin usein, kerrankin kaverin kanssa pommitettiin koskessa pintakäyntiä, jota luultiin isoksi harjukseksi. Totuuus paljastui, kun muutaman metrin päässä hyppäsi ilmaan komea ja iso kirkaskylkinen lohi. Painoa sillä oli varmasti lähempänä kymmentä kiloa. Saalismielessä tämä taimen on kuitenkin jäänyt mieleen parhaiten. Se oli pohjoisen reissun saalis vuonna -91. Painoa oli vähän reilu toista kiloa ja kala oli todella kaunismuotoinen - hienot värit, komean leveä muoto ja pieni koukkuleuka ja kaikki.

Tämä parikiloinen taimen vuodelta -92 on edelleen suurin taimeneni. Se näyttää kuvassa jotenkin pieneltä, mutta se oli kuitenkin 60 senttinen. Kala nappasi koskesta mustakeltaiseen marabou-leechiin. Kuvassa on muuten päälläni kahluuhousut, jotka meinasivat kerran viedä jopa hengen. Olin keväisellä tulvivalla koskella virvelöimässä ja uistin jäi pohjaan. Lähdin kahlaamaan sitä pois, liukastuin ja nopea virta kaappasi mukaansa. Kylmä vesi salpasi hengityksen ja kahluuhousuihin jäänyt ilma käänsi minut ylösalaisin. Siinä sitä lasketeltiin hyistä koskea pitkin kuin korkki jalat kohti taivasta. Jotenkin siitä kuitenkin pääsi kääntymään ja selvisin rantaan alempana virrassa. Uistin jäi sille tielleen, mutta vapa pysyi ehjänä kädessä rantaan asti. Vaarallisia vehkeitä.

Puitteiltaan hulppein kalareissu tehtiin Lätäsenolle vuonna 1994. Sinne ja takaisin lenneltiin oikein kopterilla.

Pohjoisessa perhonheittäminen oli helppoa, kun takatilaa oli riittävästi. Lätäsenon reissu meni vähän pieleen kelien puolesta. Keskellä heinäkuuta jäämereltä tuli kylmä rintama ja reissun aikana sateli jopa rännänsekaista lunta. Meinasi tulla vähän kylmä keskellä kauneinta kesää.

Sitten vähän tuoreempaa kuva-aineistoa vuodelta 2004. Tämän ja aiempien kuvien välissä on muutettu pois kotoa, opiskeltu ja työn syrjään päästy kiinni. Uusilla asuinseuduilla on mukava joki, johon istutetaan kirjolohta. Kirrejä tuntuu saavan parhaiten vihreän ja keltaisen sävyisillä pikkuvaapuilla: Nils Mastereilla, Salmoilla ja sen sellaisilla.

Heittokalastus on nykyään vähän taka-alalla. Metsästys, perhe, koiran koulutus ja työt vie aikaa niin, että kalalle ei oikein enää meinaa ehtiä. Varsinkin syyshauen kalastus mereltä ja perhokalastus kokonaisuutena on jäänyt käytännössä täysin pois. Silti kalastuksella on aina paikka sielussa - sen verran monenlaisia kokemuksia on matkan varrella mieleen kertynyt. Uutena juttuna olen alkanut käydä jonkin verran pilkillä. Vuonna 2009 tähän tuli erityisesti kipinää, kun mereltä tuli 1,6 kiloinen pilkkihauki. Melko mukava taistelupari pienen pilkkivavan ja ohuen siiman kanssa. Kohtapa ne kevään parhaat pilkkikelit olisivatkin taas edessä.

Muistoja-sarjan viimeisessä osassa kertoilen sitten metsästystarinoita

Ulkoilmaharrastaminen puri minua jo nuorella iällä. Löysin kaapista valokuva-albumin, johon oli kerätty huolellisesti valokuvia 80- ja 90 lukujen metsästys- ja kalastusretkiltä. Skannasin parhaat palat ja päätin tekaista näistä pienen tarinasarjan tänne blogiinkin. Nämä kuvat tuovat mieleen paljon huikeita muistoja "entisiltä" ajoilta.

Tästäpä se kaikki alkoi. Kuva on otettu vuonna 1980 tai -81 ja isän käsissä on ensimmäinen virvelihaukeni. Jos en ihan väärin muista, niin uistimena oli ruskeaselkäinen 8 cm Nils Master Invicible ja virvelinä musta Daiwan umpikela. Erityisesti muistan sen paniikkikelauksen, kun hauki kelattiin veneeseen. Kuvatessa minua näemmä kiinnosti haukea enemmän veneen ohjaaminen. Tuollainen ruskea vakosamettilippis olisi kyllä nykyäänkin aika hieno päähine!

Maisema- ja muita tunnelmakuvia ei paljon näpsitty. Elettiin filmikamera-aikaa ja filmiähän piti säästellä, kun rullalla oli vain 24 ruutua kuvattavaksi ja taisipa se olla mukamas kallistakin. Joskus maisemiakin piti kuitenkin vähän kuvailla. Tämä kuva on mereltä vuonna -89, kun elokuussa oltiin haukijahdissa karikoiden reunoilla.

Kotitalon lähellä oli pienehkö joki, jossa oli oikein mukavasti harjuksia. Perhokalastus ja perhonsidonta oli tärkeä juttu nuorena. Harreja narrattiin varsinkin erilaisilla pintaperhoilla: Nalle Puh, Brown Sedge ja Europa 12 olivat kovaa kamaa. Kuvassa on 600 grammainen 38,5 senttinen harjus, jonka sain vuoden 1991 heinäkuussa. Aikojen eteneminen näkyy erityisesti vaatevalinnoissa - nykyään en farkuissa perhokalalle hevin menisi.

Vuodelta 1991 on myös tämä riekon ja metson saaliskuva. Metsosta muistan sen teettäneen kovasti töitä, kun se jäi haavakoksi ja juoksi edellä "satoja metrejä" - siltä se ainakin nyt tuntuu. Metsästysharrastukseni alkoi vuonna 1988. Siihen aikaan kausi eteni aina perinteisellä kaavalla: 10. elokuuta kyyhkyjahtiin, 20. elokuuta sorsien perään ja 10.9 eteenpäin pelkkää kanalintujahtia ja jäniksiä. Nykyään touhut menee tässäkin suhteessa vähän toisin: viime syksynä viimeinen sorsa tuli itsenäisyyspäivänä ja teerijahdissa kävin vain kahdesti.

Kirjoittelen seuraavassa tarinassa erityisesti kalastukseen liittyvistä muistoista ja kuvista. Sarjan kolmannessa tarinassa keskitytään sitten metsästykseen.