Tapiolan Takamailla

Minullahan on ollut toiveena, että Nala toimisi auttavasti myös supikoiralle. Koira on luonteeltaan sen verran pehmeä, että siitä ei tule varsinaista pienpetokoiraa koskaan. Mutta jo pelkkä jäljestys ja kohteen pysäytys olisivat hyviä taitoja. Samalla meillä ei ole maastossa tullut yhtään supikoiratilannetta, jossa näitä taitoja oltaisiin voitu harjoitella. Siksi olin erityisen iloinen, kun naapurini soitti, kertoi saaneensa viime yönä omalla koirallaan supikoiran ja tarjosi meille mahdollisuutta tutustua saaliiseen. Tietysti näin hyvä tilaisuus piti hyödyntää!

Nalle tutki supikoiraa kiinnostuneena, mutta selvästi epävarmana. Se haki minusta tukea ja kannustusta. Itse tasapainoilin koko ajan sillä rajalla, että motivoiva kannustaminen lipsahtaisi käskyttämisen puolelle, jolloin koulutustilanne voisi mennä ihan pieleen. Lopulta koira uskaltautui nostamaan supikoiran heinikosta ilmaan.

Ja kun supikoira oli saatu nouto-otteeseen, oli suurin kynnys ylitetty. Alussa ote oli hyvin pinnallinen, mutta vähitellen rohkeuden karttuessa kymmenkiloinen suppana alkoi saada liikettä.

Lopulta Nala hoksasi, että niskan kohdalta on paras kantaa.

Noin varttitunnin treenillä saatiin jo kolme ihan tyylipuhdasta noutoa. Saapa nähdä, tulisiko tästä Nalalle kolmas metsästysmuoto passijahtien ja ylösajometsästyksen rinnalle. Nyt vaan pitäisi saada maastossa lisää supikoirakontakteja.

Taannoinen kettuonnistuminen toi minulle tukun yhteydenottoja. Viesteissä kyseltiin ketun pillityksen peruselementeistä. Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille. En ole välttämättä oikea ihminen neuvomaan ketään, olenhan saanut vasta yhden kaadon. Toisaalta olen päässyt kettukontakeihin nyt jo kymmeniä kertoja ja epäonnistunut tilanteiden "loppuviimeistelyssä" monin eri tavoin. Myöhemmin tilanteiden kulkua tuumaillessa joku korjattavissa oleva perusongelma on monesti noussut esille. Kyse ei siis ole niinkään huonosta tuurista, vaan huonosta valmistautumisesta. Siksi vastaan kysymyksiin julkaisemalla tämän kirjoituksen. Uskon, että näillä kymmenellä kotiläksyllä sinäkin pääset kohti onnistumisia.

1. Hallitse aseesi - on se sitten kivääri tai haulikko. Pillität hämärässä, joten aseen käsittelysi pitää tapahtua selkärangasta täysin automaattisesti. Tiedä, mihin taskuun olet patruunat laittanut. Harjoittele aseen lataaminen silmät kiinni. Käytä kettujahdissa vain huippulaadukkaita ja kokeiltuja latauksia. Ampumatuki kiväärin kanssa on selviö, mutta tukea voi käyttää myös haulikon kanssa vakioimaan aseen suunta ja paikka. Pimeässä etäisyyden arviointi on vaikeaa ja kuun valo voi tehdä ketun alle varjon niin, että kettu näyttää olevan todellista isompi, lähempänä ja alempana. Ja muista, että hämärässäkin kohde on tunnistettava lajilleen!

2. Tunne saaliisi - yleisesti ja paikallisesti. Opiskele ketusta kaikki se, mitä eläinkirjoista, netistä ja lehdistä löydät. Ymmärrä ketun ruokavalio. Tiedosta urosten ja naaraiden reviirikäytöksen erot. Opettele tunnistamaan ketun lumijälki ja jätökset. Huomioi vuodenaika ja sen vaikutus kettuihin. Juttele paikallisten maajussien, metsurien ja hevosmiesten kanssa - heiltä voit kuulla tuoreista kettuhavainnoista ja saada tietoa uusista luolista, kulkureiteistä tai haaskoista.

3. Tunne maastosi huippupaikat - Kettu liikkuu maastossa suunnitelmallisesti ja ilmeisen kaavamaisestikin reviiriään haravoiden. Selvitä alueesi ketulle tärkeät paikat. Päivämakuupaikkana voi pysyä vuodesta toiseen sama kangasmetsän rinne, kalliokon luola tai ladonalunen. Peltoaukot kettu ylittää saman valtaojan reunaa seuraten tai talvella sen jäätyneellä pohjalla.

Maaston ja siellä liikkuvien kettujen reittien tuntemus antaa ylivoimaisen hyvän pohjan onnistuneelle pillitysjahdille. Toisaalta kokemuksen ja pelisilmän kehittyessä voi pelkällä karttaharjoituksella löytää uusilta alueilta lupaavia pillityspaikkoja. Myös ihmisen rakennelmat voivat olla hyviä kettupaikkoja. Viljasiilot, sikalat ja muut maatilat, hevostilat, rehupaalikasat, lietelanta-altaat, mehiläisfarmit, metsästysseurojen lahtisuulit, kaatopaikat ja isojen teiden varret voivat tarjota ketulle helppoa ruokaa - missä on helppoa ruokaa, on siellä myös kettuja.

4. Ajoita retkesi oikein - eli mene huippupaikkaan huippuaikana. Kun tunnet maaston ja saaliisi käytöksen siellä, voit arvata valistuneesti pilliretken ajan ja paikan. Ketut ovat yöaktiivisia ja ihmisen pimeänäkökyky on melko vaatimaton. Siksi pillitystä tehdään monesti auringon nousun ja laskun aikoihin. Aamun ja illan paremmuudsta käydään kiistoja ja aikataulutus jakaa kokeneempiakin metsästäjiä. Itse olen saanut enemmän kettukontakteja aamulla, mutta kaato tuli illalla. Täysikuun valossa voi pillittää läpi yön, mutta kirkkaassa loimotuksessa kettukin tuntuu olevan arka - silloin onnistumisia voi tulla hakkuuaukoilta tai jopa metsäpasseista. Yritä hyödyntää tässäkin paikallistuntemusta. Jos tiedät ketun päivämakuupaikan, lähistölle voi hiipiä jo päivän kääntyessä illaksi.

5. Naamioidu - Missä tahansa vaanimismetsästyksessä naamioituminen on tärkeää, mutta ketun houkuttelupyynnissä hyvä maastoutuminen on aivan ensiarvoista. Värinäkö ketulla on kehittymätön, mutta silti metsästäjän on sulauduttava ympäristöönsä. Kettu nimittäin havaitsee pienetkin liikkeet todella kaukaa. Tavallisimmin kannattaa hakeutua muuta maastoa korkeammalle, kuten viereissä kuvassa olen tehnyt. Mutta joskus myös ojan pohjalta voi löytyä hyvä passipaikka: ketun näkökulmasta näkyvillä on vain puolikas päätä. Itse naamioidun mieluummin liikaa, kuin liian vähän.

Ojanpohjapassissa...

6. Vältä hajuja - tai hyödynnä niitä. Kettu käyttää tarkkaa hajuaistiaan saaliseläinten paikallistamisessa ja tunnistamisessa, niinpä kettu kiertää yleensä tuulen alle myös lähestyessään pillittäjää. Jos kettu tulee pillimiehen tuoreelle jäljelle, voi kettu säikähtää ja karkota. Siksi passipaikalle mennessä pitäisi edetä vastatuuleen ja passissa tarkkailla myötätuuleen. Varmista myös, että alatuulen puolella on ampumasektoria riittävästi. Samalla on paikkoja, jotka houkuttelevat kettuja ja haisevat luonnostaan voimakkaasti. Tuolloin voi myös hyödyntää hajuja - esimerkiksi viljasiilo tai hevoshaan ruokintakaukalot ovat jyrsijämagneetteja ja siten ne houkuttelevat luonnostaan myös kettuja. Näissä paikoissa ihmisen haju on luonnollinen ja toisaalta näissä paikoissa on muita voimakkaita hajuja, jotka peittävät ihmisen hajuja. Älä suotta pese metsästysvaatteitasi, mutta tuuleta ne hyvin ennen metsäretkeä.

7. Ole äänetön - Ketun kuulo on erinomainen. Wikipedian mukaan kettu kuulee variksen lentoäänen kahden kilometrin päähän ja pellossa vikisevän hiiren sadan metrin päähän. Siksi passipaikkaan siirrytään täysin äänettömästi. Joskus voi olla välttämätöntä vaimentaa askeläänet laittamalla villasukat kenkien päälle. Joskus moottorikelkan jäljellä liikkuminen on äänetöntä, joskus kelkan jälki narskuu ikävästi. Auton ovia ei paiskota kiinni, narskuvalla hangella ei oteta ylimääräisiä askelia, asepussin vetoketjua ei räsäytetä auki, avaimet eivät kilise taskussa, vaatteiksi valitaan kahisemattomia kankaita, takin nepparit laitetaan kiinni ja kännykkä pannaan äänettömälle. Passipaikalla monesti ollaan ensin 5-10 minuuttia ihan hiljaa ja vain kuulostellaan ympäristöä.

8. Tunne pillisi - houkutuspillejä on saatavilla runsaasti ja sellaisen voi näppäräkätinen valmistaa itsekin. Kettupillejä on neljä erilaista tyyppiä: jäniksen hätähuuto, linnun hätähuuto, hiiripilli ja ketun haukku. Onpa valintasi mikä tahansa, sillä voi saada saalista milloin vain. Tietysti kullekin pillityypille on paras kautensa. Mutta usko hankintaasi ja opettele käyttämään sitä.

Kettupillikin on soitin, instrumentti, jonka ominaisuudet on syytä tuntea. Harjoittele sen käyttöä myös silmät kiinni tai säkkipimeässä tietääksesi, miten päin pilli on kädessäsi. Ripusta pillisi kantohihnaan - taskun pohjalta kettupilliä ei voi alkaa pimeässä kaivelemaan - epäkäytännöllisyyden lisäksi siinä tulee aivan turhaa ääntä ja liikettä. Treenaa kotona, jos perheesi antaa luvan. Ja kun ei anna, treenaa autotallissa, ulkohuussissa tai vaikka autossa matkalla töihin. Mutta älä treenaa metsästysmaillasi. Et halua totuttaa kettua pillisi ääniin.

9. Valmistele passipaikka etukäteen - jos vain mahdollista. Tee tärkeimmille passipaikoillesi polku pari päivää ennen jahtia, sillä umpihangessa käveleminen on äänekästä. Ampumasektorista voi raivata vähän risuja. Ison ojan ylittämiseksi voi olla tarpeellista tehdä pieni silta jostain sopivasta pökkelöstä. Ja jos käytät jakkaraa, kaiva lumi pois maata myöten, sillä jakkaran alla narskuva lumi kuuluu kauas. Paina mieleen maastosta sopivilla etäisyyksillä olevat kiintopisteet, joihin voit verrata kettua. Voit joutua tekemään myös vähän lumitöitä auton pysäköintiä varten. Hyvin valmistellulla passipaikalla ei kulu aikaa turhaan askarteluun ja ihmettelyyn, eikä meteliä tule.

10. Opiskele, opettele ja opi - Petopillitys on rapakon takana iso juttu, mutta siellä metsästetään paljolti kojootteja, harmaakettuja ja muita petoja. Toki monet kojoottiopit voivat toimia myös ketulle. Mutta punaketun pillittäminen on siis maailman mittakaavassa vähän harvinaisempi metsästysmuoto. Netistä löytyy kuitenkin runsaasti materiaalia pohjoismaiden alueelta, Saksasta ja Brittein saarilta ketun houkutteluun. Suomessa netin parasta antia ovat Facebookin Houkuttelupyynti-ryhmä ja Erälle.netin ketun pillitys-keskustelu. Norjasta ja Ruotsista löytyy blogeja ja foorumeita hakusanoilla "lockjakt", "rävlock" tai vaikkapa "lokkefløyte". Lue tarinoita muiden onnistumista ja mieti, miksi he onnistuivat.

Lopuksi - näiden kymmenen peruselementin päälle tarvitaan ripaus sitä tuuriakin, jotta kettu saadaan kellistettyä. Silti tuuria voi tasoittaa toimimalla oikein ja toimimalla seuraavalla kerralla paremmin. Samalla nämä näkökulmat eivät ole absoluuttisia sääntöjä - joskus kettu tulee kovinkin rohkeasti myötätuuleen. Silti olen varma, että näillä onnistut saamaan ainakin kettukontaktin. Oma tyyli kehittyy onnistumisten ja epäonnistumisten myötä. Kettu päättää, mikä tyyli on se oikea.

Ketun pillittämisen uusin trendi on ketun houkuttelu ketun omalla haukkuäänellä. Tietysti täällä Tapiolan Takamailla pyritään pysymään kehityksen aallonharjalla ja ollaan seurattu suurella mielenkiinnolla asiasta käytyä nettikeskustelua. Ketun haukkuäänien sanotaan olevan aivan erityisen tehokas nyt kevättalvella, kun pidentyvät päivät aktivoivat ketut kiimaan - urokset valvovat reviirejään ja naaraat huutelevat itselleen seuraa.

Tulin tilanneeksi kehutun Raspy Old Hen-pillin, joka on oikeasti kalkkunapilli suoraan USA:n keskilännen kalkkunapreerioilta. Vähän erikoisesta taustasta huolimatta tällä pillillä väitetään saavan aivan erityisen hyvä ketun haukku. Pillin mukana tulee ihan kätevän oloinen säilytysrasia.

Kalkkunapilli on teknisesti aivan poikkeuksellinen "kalvopilli" (diaphragm call). Tämä pilli laitetaan kokonaan suuhun kielen päälle. Sen käyttöä ketulle esitellään tällä ruotsalaisvideolla. Pikakokeilussa sain aikaiseksi hyvin samanlaisia haukkuääniä, kuin videolla esitetään. Tämä vaikuttaa näin yhtäkkiä lupaavalta - todella lupaavalta. Harjoittelua tämäkin pilli vaatii, mutta ensihönkäysten jälkeen olo on ihan luottavainen.

Ketun viestintään kuuluun aika monipuolinen sekoitus rääkäisyjä, kiljaisuja, haukkuja ja ulvontoja. Alla olevassa videossa on esitelty keskeisimpiä ketun ääniä. Myös Angelfiren kettuäänitteet kannattaa kuunnella läpi.

Viime viikon kettupillisaaliin myötä tanne Tapiolan Takamaille on iskenut aikamoinen kettukuume. Viikolla kiertelin alueita läpi ja tein polkuja valmiiksi passipaikoille. Viikonlopun aamut ja illat menivät sitten pellonreunuspuskissa piilotellen ja jäniksen hätähuutoja matkien. Alkuperäinen suunnitelma oli tosin käydä varisjahdissa, koska rauhoitusaika alkaa huomenna maanantaina 11.3. Kova pakkanen muutti suunnitelmia ja toisaalta ehdin varisten perään vielä huhtikuun aikana saamallani poikkeusluvalla. Tässä kirjoituksessa viikonlopun täpäriä tapahtumia, tunnelmia ja maisemia.

Perjantaina satuin ketuin kanssa melko lähekkäin. Menin passiin auringonlaskun aikoihin kuuden jälkeen. Tiedossa etukäteen oli, että ketut tapaavat olla päivämakuulla kartalla näkyvässä kivikossa. Ajattelin, että saisin ketun kiinnostumaan pillistä ja tulemaan peltoaukon yli myötätuuleen niin, että pääsisin ainakin näkemään ketun. Olin jo aiemmin käynyt valmistelemassa passipaikan tuuheiden kuusien juurelle niin, että paikasta oli hyvä näkyvyys peltoaukealle.

Red River Bandit-pillin ensisoitosta oli ehtinyt soida noin 10 minuuttia, kun kuulin takanani metsässä liikettä. Varovaiset askeläänet lähenivät ja lähenivät. Yritin katsella olkani yli lähestyvää eläintä, mutta tiheät kuuset peittivät takamaaston tyystin. Lopulta hyvin läheltä kuului pakolaukan äänet. Pimeyden laskeuduttua lopetin passituksen ja tutkailin taskulampulla takamaastoa. Kettu oli tullut lännestä ja käynyt kuusten takana noin neljän metrin päässä passipaikaltani. Lopulta se oli havainnut minut ja paennut.

Siitä se oli mennyt. Minä istua kökötin kuvan oikean reunan kuusikon toisella puolella neljän metrin päässä.

Lauantain illalla kokeilin vaihteeksi avohakkuupassia. Hakkiolla oli runsaasti vanhoja jälkiä, mutta lauantaina ei havaintoja tullut. Kun kuutamoa ei ole, olisi tällä paikalla ollut kyllä varsin vaikea erottaa kivien ja kantojen sessa hipsivää eläintä. Tämä paikka voisi toimia paremmin aamulla, kun valon määrä on lisääntymään päin. Minusta muuten tuo lumimaastoasu naamioi aika hyvin hahmoni tuohon kiven kylkeen.

Lauantain huippuhetki oli nähdä taas teeriparvi. Tämä on melko varmasti sama teeritokka, jonka olen aiemmin nähnyt. Teerien seassa lensi muuten erikoisesti varpusia. Varpuset ovat näillä kulmilla aika harvinasia. Liekö joku vaellusparvi.

Sunnuntain aamuna pääsin taas kettukontaktiin, mutta olin samalla hyvin epäonninen. Olin kuvan maisemassa puoli kuuden aikaan aamulla. Pilliksi valikoitui tässä heti alusta Dan Thompson PC2-pilli. Noin kuusi minuuttia ensipuhallusten jälkeen silmälasit menivät huuruun hengittäessäni kasvomaskin alla vähän huolimattomasti. Jouduin siinä sitten säätämään maskia ja tuulettamaan laseja. Olin mielestäni ihan hyvin naamioitunut. Silti tästä härdellistä syntynyt käden ja pään liike oli ilmeisesti näkynyt ketulle noin 150 metrin päähän, jossa kettu oli lähestymässä suoraan kohti. Huomasin harmikseni ketun vasta silloin, kun se mennä viiletti pitkin peltoa metsään.

Olen kartoittanut metsästusalueeni nyt käytännössä kauttaaltaan ja jälkien perusteella alueella liikkuu mahdollisesti ainakin viisi, mahdollisesti jopa seitsemän, kettua. Viereisessä kuvassa ketun vanhojen jälkien päällä on muuten fasaanin siiven tuoreempi painanne. Viikonloppuna pillitin kettua yhteensä kuudessa kohteessa. Näistä kahdessa pääsin ketun kanssa kontaktiin, joten pidän viikonlopun jahteja onnistuneena. Vähän paremmalla onnella äitienpäivälahjaksi vaimolle visioitu kettuturkki olisi jo hyvässä vauhdissa.

Kevään pienpetojahtisesonki on meneillään juuri nyt. Ketut tulevat pillille hanakasti ja supikoirat alkavat liikkua luoliltaan. Sopivasti kesken tiiveintä jahtikautta Suomen Metsästäjäliitto on julkaissut varsin hyvän opasvideon ketun nylkemisestä. Video nähtävillä alla. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua myös aiemmin blogissani esiteltyyn aivan mainioon Jägarens Skinn och Hudar-kirjaan. Luonnonturkisten suosion ja niistä maksetun hinnan huhutaan muuten olevan nousussa.

Täällä Takamailla kevät etenee kohinalla ja ketun pillittäminen alkaa olla taas ajankohtaista. Ensimmäinen pillitysreissu tälle vuodelle tuotti heti tulosta ja sain elämäni ensimmäisen pillisaaliini tänään! Saaliin lisäksi saatiin kaksi muutakin kettukontaktia. Tässä kirjoituksessa illan taustat ja tilanteet.

Illan retkelle sain mukaan kaverini, joka lähti ensimmäistä kertaa tutustumaan pillitysmetsästykseen. Aluksi esittelin lyhyesti hänelle pillejäni, niiden soittotyylejä ja samalla sovittiin passipaikkastrategiat. Taivas oli pilvetön, mutta matalalla piilotteleva kuu piti näkyvyyden hyvin heikkona. Tuuli oli kääntynyt päivän aikana pohjoiseen ja pakkanen kiristynyt jonnekin kahdeksan asteen tienoille. Kylmentynyt keli teki lumeen ketun kestävän kantohangen, mutta miestä hanki ei kestänyt. Siksi passipaikat suunniteltiin peltoteiden varteen niin, että kävelyä autolta olisi mahdollisimman vähän ja sekin enimmäkseen peltoteitä kulkien.

Ensimmäinen pillityspaikka oli se, josta onnistuminenkin tuli. Kaverini jäi passiin vihreän rastin kohdalle ja itse menin parin sadan metrin päähän sinisen rastin osoittamaan paikkaan. Ajatuksissa oli, että ketut voisivat tulla joko pohjoisesta metsäautotien reunapensikon suojassa, tai etelästä pellon reunaa myötäillen. Molemmat visiot toteutuivat. (Muistathan, että karttakuvan voi klikata isommaksi lähempään tarkasteluun.)

Aluksi soitin jäniksen hätähuutoa vajaan kymmenkunta luritusta Red River Banditilla. Tässä vaiheessa kaverini passipaikalle oli tullut pohjoisesta kettu, mutta se oli liikkunut pusikon laitaa niin, että ampuminen ei ollut hämärässä onnistunut tummaa taustaa vasten. Olin tietysti täysin tietämätön tästä ketusta. Kun minun passipaikallani oli hiljaista, vaihdoin Dan Thompsonin PC2:een ja haukahtelin koirasketun haukkua. Nopeasti huomasin pellon reunassa paikallaan olevan epämääräisen hahmon noin 30 metrin päässä. Ennätin ajatella, että siinä kohdassa ei pitänyt olla pintakiviä. Samassa "kivi" liikahti ja kettu kääntyi sivuttain - kettu kellistyi kahdella laukauksella. Aseen suuliekki sokaisi silmät hetkeksi, mutta kettu löytyi kuitenkin lampun avulla helposti.

Se on siinä! Ensimmäinen pillikettuni! Muutenkin olen saanut kettuja sen verran vähän, että tämä on minulle monellakin tavalla todella merkittävä saalis. Tätä muistellaan pitkään.

Harmi kyllä, narttuketun hartioissa näyttäisi olevan orastavaa kapia. Pintakarvoitus on hävinnyt lähes tyystin ja tämä alue näkyy kuvassa ketun hartioissa ja selässä tummempana kohtana. Turkkia tästä ei siis saa, mutta kallon ja hännän ajattelin muistoksi ottaa.

Illan toinen pillityspaikka koettiin viereisen kartan näyttämällä tavalla. Vihreä rasti on taas kaverini passipaikka, sininen minun. Tässä ajatuksena oli, että kettu saapuisi ojan pohjalla etelästä tai läntisen metsän laitaa. Noudatin pillittämisessä aiemmin toiminutta kaavaa: ensin jänisääniä Red River Banditilla ja sitten Dan Thompsonin PC2:lla ketun haukkua.

Minun passissa oli hiljaista, mitä nyt pakkanen paukahteli metsässä ja säikytteli muutaman kerran. Noin 45 minuutin pillittämisen jälkeen olin jo nousemassa passista pois, kun kaverin haulikko puhui. Kettu oli tullut idästä, pysähtynyt ojan reunalle ja siihen M päätti ampua. Ja juuri samalla kettu oli hypännyt ojan pohjalle, joten laukaus meni harmi kyllä ohi. Hutilaukauksesta huolimatta retki oli ikimuistoinen varmasti meille molemmille.

Täällä Tapiolan Takamailla on nyt kevättalvella pillitetty kettua oikein urakalla. Ketun pillittäminen on ketun houkuttelemista saaliseläimen äänellä. Pillihoukuttelu on rantautunut Suomeen Ruotsista ja Norjasta viime vuosina ryminällä. Tässä kirjoituksessa vähän valotan tämän metsästysmuodon perusteita ja kertoilen kokemuksistani maastosta.

Aluksi sananen varusteista. Homman ytimessä ovat erilaiset houkutuspillit. Tässä kuvassa on kaksi pilliä, joista on eniten kertynyt kokemusta: Red River Bandit ja Nordik Predator. Lisäksi käytössäni on pari vastikään hankkimaani pilliä: Dan Thompson PC-2 ja Verminator Twisted Syco. Näillä pilleillä luodaan haavoittuneen tai muuten pulaan joutuneen saaliseläimen ääntelyä. Tyypillisin tälläinen ääni on loukkaantuneen jäniksen hätähuuto. Ajatuksena on siis houkutella repo helpon saaliin toivossa ampumaetäisyydelle. Red River Banditilla saa tehtyä mielestäni erinomaisen jänisäänen ja sillä olen saanut eniten kettutilanteita.

Pillien lisäksi muita välttämättömiä erikoisvarusteita ei juuri tarvita. Maastokuvioidut vaatteet ja säänmukainen pukeutuminen riittää. Naamioitumiseen on toki kiinnitettävä tarkasti huomiota ja kädet ja kasvot on syytä peitellä. Pienenä ekstrana tulin hankkineeksi Mojo Critter-houkuttimen norjalaisesta verkkokaupasta, Storfangst.no:sta. Härveli toimii paristoilla ja pyörittää jousen nokassa olevaa karvariekaletta. Tämän tarkoitus on kiinnittää lähestyvän ketun huomio itseensä. Haulikkometsästäjänä minun on saatava kettu todella lähelle, joten toivon tästä vekottimesta olevan hyötyä. Parissa tilanteessa kettu on selvästi kiinnittänyt huomionsa houkuttimeen, joten laite näyttäisi toimivan.

Pillittämiselle on tyypillistä, että pakkasessa ei tarvitse kauan hytistä yhdessä paikassa. Yleensä puoli tuntia pillitystä riittää ja jos siinä ajassa kettua ei maisemaan ilmaannu, voi passipaikkaa vaihtaa. Talvisessa maastossa on syytä liikkua hiljaa hiiviskellen. Vastapuolella kaikki aistit ovat kuitenkin kaikin puolin paremmat. Tästä johtuen tuulen myös suunnalla on iso merkitys passipaikan valinnassa.

Tämä kuva muuten näyttää aika hyvin, että jopa keskiyöllä maastossa näkee mainiosti. Toinen tärkeä huomio tästä kuvasta on tuo valtaoja, joka halkoo laajaa peltoaukeaa. Tämmöiset maastonvaihtelupaikat tuntuvat olevan kettujen suosiossa ja ojan pohjalta löytyi useampien kettujen jälkiä. Ketun liikkumispaikkojen ja maaston muu tuntemus auttaa pillittämisessä paljon.

Mikko on yöakviitinen eläin, joten pillityskin tapahtuu yleensä öiseen aikaan. Keväällä repolaiset tosin aktivoituvat ja niitä voi nähdä liikkellä jopa keskellä kirkasta päivää. Tällöin ketun voi houkutella myös ketun reviiri- ja kutsuhuudoilla. Useimmiten pillimiehet ovat liikkeellä loppuillasta tai aamuyöllä. Tämä on ihan käteväkin asia, kun saa peitellä piltit nukulle ja sen jälkeen lähteä maastoon. Pillittämään ehtii myös aamuisin helposti ennen työpäivää.

Talvisessa metsässä on yllättävän vilkasta elämää myös öisin ja aamutuimaan. Nämä joutsenet lensivät passipaikan yli aamulla auringonnousun aikoihin. Kevättalven öihin tunnelmaa luo myös pöllöjen huhuilu ja viheltely: huuhkaja, helmipöllö ja varpuspöllö tavallisimpina. Ja joskus pöllöt kiinnostuvat pillittäjästä saalistusmielessä. Olin pillitysreissulla keskiyöllä ja huomasin sivusilmällä jonkun lähestyvän vauhdilla suoraan kohti. Nostin käden eteen ja samassa viirupöllö olikin jo kohdalla. Se oli luullut päätäni saaliiksi ja tuli suoraan kohti kynnet ojossa. Se ilmeisesti hämmästyi käteni liikettä ja istahti viereeni metrin päähän hangelle. Siinä se istua napotti pari minuuttia ja tuijotti suoraan silmiin.

Saalista en ole vielä saanut, mutta kettukokemuksia on kertynyt nyt niin paljon, että pillityksen voi silti sanoa todella toimivan. Noin joka neljäs viides reissu olen saanut kettuun kontaktin. Yhteensä kettutapahtumia on nyt reilu kymmenkunta. Lähimmillään kettu oli noin 10 metrin päässä, mutta välissämme oli puita ja isoja kiviä. Sieltä se haukahteli, eikä esille tullut. Erityisesti aamut tuntuvat olevan otollista aikaa. Osaltaan ampumatilanteita on rajoittanut se, että käytän haulikkoa. Kiväärillä olisin nyt keväällä päässyt ampumaan ainakin neljästi.

Ketun pillittäminen on monella tavalla palkitsevaa ja mukavaa puuhaa. Se ei vaadi kovin paljon investointeja varustemielessä ja pillittämisen oppiminen on melko helppoa. Opetusmateriaalia löytyy runsaasti netistä. Ketun pillittäminen tuo mukavan lisän kevään metsästykseen, jolloin metsästys on yleensä muuten hiljaista. Mikä parasta, luonnossa liikkuessaan pääsee näkemään monenlaista elämää, kuten nämä aamulliset soivat ukkoteeret.

Vuosi kääntyy lopuilleen ja tässä kirjoituksessa kertoilen kuluneen vuoden pienpetopyynnistä. Aiemmissa kirjoituksissa tätä teemaa ei ole kovin paljon sivuttu. Syy on yksinkertainen - varsin vähän on tapahtumia ollut.

Pienpetopyynnin kausi poikkeaa muiden riistaeläinten kaudesta sikäli, että tätä hommaa voi harrastaa tietyin rajoituksin koko vuoden ympäri. Lumien lähdettyä loukuttelin kesäkuulle asti, kunnes kelien lämmetessä syötit alkoi pilaantua turhan nopeasti.

Vaihdoin parin loukun paikkaa kesän aikana. Kaikki loukut on kuitenkin vakiokoiralenkin varrella, joten loukkujen kokemiseen ei kulu ylimääräistä aikaa. Tässä kuvassa kannattaa huomioida loukun päälle laitetut kuusen oksat. Ne suojaavat loukkua tehokkaasti lumelta ja piilottavat loukun vandaaleilta.

Tämä loukku oli syksyn kuuma kohde. Paikka on pellon keskellä oleva muutaman kuusen metsäsaareke. Kaikki houkutussyötit katosi loukun ympäriltä nopeasti. Kerran syötti hävisi jopa loukun sisältä. Olin unohtanut sitoa syötin loukkuun kiinni ja tästä amatöörivirheestä potkin itseäni vieläkin.

Passiivisen loukkupyynnin lisäksi koirien kanssa on etsitty supikoiria myös jalkapelissä. Pari asuttua luolaakin ollaan löydetty, mutta en ole uskaltanut päästää vaimon terrieriä niihin louhikoihin itseään repimään. Kauden hienoin juttu oli ilman muuta öinen supikoira, jonka tarinan sankari tuli yllättävältä suunnalta.

Tästä rannan pöheiköstä koirat paikallistivat minkin. Muutaman kerran kuulin sen sähisevän koirille, mutta se pääsi livahtamaan veden puolelle karkuun. Molemmat koirat kävi aika kierroksilla tilanteessa. Nallea ei kuvassa näy - se ryömii jossain tuolla rankojen alla.

Minkin loukkupyynti vakiomaisemissani on vähän hankalaa, sillä joen korkeus vaihtelee syksyn mittaan jopa reilun pari metriä. Loukkujen paras sijoituspaikkahan olisi rannan tuntumassa. Ratkaisu tähän pulmaan löytyy Englannista. Siellä käytetään kelluvia minkkilauttoja. Nämä lautat eivät korkeusvaihteilusta välitä. Jos kaikki menee suunnitellusti, pääsen kokeilemaan omia rakennelmia jo keväällä.

Joulukuussa olen aloittanut aivan uutena harrastuksena ketun pillityksen. Pillittämällä matkitaan ketun saaliseläinten ääniä ja kytätään tyypillisesti pellon laidalla iltahämärissä tai kuutamolla öisin. Olen käynyt pillittämässä nyt viidesti ilman saalista. Toisella kerralla joku kävi rapistelemassa lähistöllä, muttei tullut pensikoista kuitenkaan esille. Talven mittaan tästä touhusta tulee varmasti enemmän tarinoita. Kuvassa on kaksi eri kettupilliä: useimpien tuntema Nordik Predator ja toisena Red River Bandit. Näistä tuo Bandit tuntuu antavan laajemman äänialan ja monipuolisemman soinnin.

Pienpetojahti oli syksyn 2011 pettymys. Näissä puuhissa vain määrä ratkaisee. Loukkupyynti toimi viime syksynä kohtalaisen mukavasti ja nyt tuli mahalasku. Onneksi muilla onnistuu: kaverini on saanut tämän syksyn aikana pysäyttävän koiransa kanssa 28 supikoiraa - aivan mahtava suoritus!

Tämä kirjoitus avaa uuden ulottuvuuden Tapiolan Takamaiden blogiin. Otan esittelyyn kirjahyllyni parhammistoa. Erilaisia ulkoilmaharrasteisiin liittyviä kirjoja on vuosien saatossa kertynyt parisen hyllymetriä. Julkaisen näitä kirjaesittelyjä niin, että ne olisivat jotenkin ajankohtaisia. Kuluneella viikolla saatiin supikoira, joten Takamaiden Lukemisto-kokonaisuuden aloittaa mainio turkisten käsittelyyn keskittyvä kirja: Jägarens Skinn Och Hudar.

Vuonna 1993 julkaistu kovakantinen kirja on ruotsalaista alkuperää. Kirjan tekijöinä ovat Alf Andersson ja Tommy Paulsson. Näistä Andersson on varmaan monille tuttu. Hän on ollut varsin tuottelias eräalan tietokirjailija ainakin 30 vuoden ajan ja hänen kirjojaan on myös käännetty suomeksi melko laajasti. Andersson on siis tavallaan Ruotsin vastine meikäläiselle Juha K. Kairikolle.

Kirjassa on 112 sivua. Siinä esitellään mainioin vaiheistetuin piirroksin ohjeet ketun/supikoiran, näädän/minkin/hillerin, oravan/kärpän/lumikon, mäyrän, majavan, hirven ja karhun nahkomiseen. Alla esitellään ketun hännän käsittelyä.

Tässä puolestaan käsitellään näädän nahkaa. Hyviä kuvia säestää napakka kuvateksti, jossa avataan työvaihetta syvemmin. Nahkontaohjeiden lisäksi kirjasta löytyy myös lyhyt esittelyosio pienpetojen pyyntimuodoista ja turkisten jatkokäsittelystä.

Kirjan oppeja hyödynnettiin taannoisen supikoiran käsittelyssä. Tarinan sankari valvoo tapahtumaa lattialta. Tässä vaiheessa takapää on jo käsitelty ja menossa on etujalkojen avaaminen.

Arvio:
Jägarens Skinn Och Hudar (ISBN: 91-7586-410-X) on välttämätön kirja kaikille niille, jotka haluavat hyödyntää riistasaaliinsa turkiksia ja nahkoja. Nahkontaa esitellään muutamissa muissakin kirjoissa, mutta tämä kirja on kattavin, yksityiskohtaisin ja selkein esitys tästä aihealueesta. Ruotsinkielisen kirjan parasta antia ovat todella hyvät piirrokset eri työvaiheista. Tätä tekstiä kirjoitettaessa se on löytyy ainakin Pohjanmaan antikvariaatista.

Täällä Tapiolan Takamailla ollaan vaivihkaa käyty viimeisen parin viikon aikana vielä yölläkin peltolenkeillä. Tavoitteena saada supikoirakontakti noutajalle. Tänä yönä lopulta onnisti. Iltasella meinasi laiskottaa, telkkaristakin tulisi Suomen jalkapallomatsi - sain kuitenkin itseni sohvalta ylös ja lähdettiin molempien koirien kanssa iltalenkille.

Reilu tunti siinä sitten tallusteltiin ja itse peltolenkki oli tyhjä: mitä nyt yhytettiin hirviemä kaksoisvasojen kanssa ja Nalle pöläytti parikymmentä peltopyytä liikenteeseen. Supitilanne alkoi kehittyä, kun kotiin ajellessa auton edestä juoksi supikoira metsätien yli. Pysäytin auton samantien ja päästin koirat autosta. Yllätten sohvakoira Nisse, kymmenvuotias borderterrieri, otti samantien vainun ja lähti etenemään raivoisasti haukkuen supin hajujälkeä - väärään suuntaan.

Sain terrin kiinni ja käänsin se nokan toiseen suuntaan. Koira katosikin metsään samantien, noutaja hämmentyneen oloisena perässä. Tässä vaiheessa arvelin supikoiran jo hävinneen jonnekin. Mutta eipä hätää, terri seurasi jälkeä noin sata metriä ja alkoi räkyttää ison kiven vierustaa. En aluksi nähnyt siinä mitään, mutta siellähän se supikoira mötkötti kiven alle johtaneessa painanteessa.

Nisse syöksyi painanteeseen ja alkoi möyheltää supin kanssa. Lopetuslaukauksestakaan ei meinannut tulla mitään, kun tästä mukavuudenhaluisesta vässykkäkoirasta kuoriutui yhtäkkiä täysiverinen petokoira. Mutta onnistuihan se laukauskin sitten lopulta. Alla olevassa kuvassa tilanne on jo ohi, mutta terrieri se vaan jatkaa möyhentämistä.

Saalis on sen verran komeassa karvassa, että pitää ottaa turkki talteen. Jos ei muuta, niin mukavaksi metsästysmuistoksi. Kotona yritin kalavaa'alla punnita otusta, mutta asteikko loppui kesken. Tämä olikin muuten ensimmäinen kerta, kun pääsin käyttämään viime syksynä hankkimaani pistoolia.

Olipahan kertakaikkisen jännä tilanne, jossa oli toki roppakaupalla tuuria! Hieno juttu, että saatiin pesärosvo pois kuleksimasta. Noutajatypykkä ei näyttänyt tilanteesta oikein ymmärtävän mitään, mutta kyllä se vielä oppii. Samalla olin aivan mielettömän yllättänyt tuon terrin toiminnasta: se aggressiivisuus ja toimintatapa oli jotain sellaista, jota en osannut odottaa tuosta höppänästä. Yhtäkkiä näyttääkin siltä, että meidän perheessä on kaksi käyttökoiraa.

Pienenä oppina seuraaville yöretkille, että kompassi pitää ottaa matkaan. Supia etsiessä pyörähdin moneen kertaan niin, että autolle palatessa käveltiin hetki aivan väärään suuntaan. Säkkipimeässä metsässä taskulampun valossa pyörähtää helposti.

Kevät on tärkeää aikaa pienpetopyynnissä. Talven yli selvinneet supikoirat on niitä parhaita yksilöitä. Siksi nyt keväällä metsästä poistettu naarassupi auttaa lintujen pesintää merkittävästi. Turkki on kovaa kyytiä vaihtumassa kesäkarvaan, joten tähän aikaan vuodesta kyse on pelkästään riistanhoidosta.

Supikoiran metsästysaika kestää koko vuoden. Toukokuun alusta heinäkuun loppuun naarasta, jolla on pentue, ei saa tappaa. On mahdotonta tietää, onko naaraalla pentue vai ei. Siksi naaraat on syytä rauhoittaa kesäajaksi kokonaan. Mutta loukkumetsästystä voi toki jatkaa myös toukokuussa ja koko kesän läpi - ja siis keskittyä urosten poistamiseen.

Tämä ajatus mielessä hankin pari Granlundilaista lisää ja vein yhteensä neljä supiloukkua talon takamaastoon. Käyn siellä koirien kanssa lenkillä ja treenaamassa joka päivä useampaan kertaan muutenkin, joten loukkujen kokeminen ei aiheuta ylimääräistä vaivaa. Tarkoituksena olisi siis kokeilla supikoirien kevät- ja kesäloukutusta.

Ensimmäinen loukku asettui kuusen alusen ryteikköön näppärästi. Syöttinä on sorsan suolistuksen jätteitä ja orava.

Seuraava loukku laitettiin pellon reunan ryteikköön. Syötiksi meni tässäkin sorsaa.

Sitten taas kuusikkoon. Tästä kuvasta erottuu muuten yksi tärkeä yksityiskohta: syöttinä oleva sorsan nahka kannattaa kiinnittää rautalangalla tms loukun peräseinään kiinni. Tämä siksi, että supikoira joutuisi touhuamaan syötin kanssa ja näin varmemmin polkaisee virelautaa etutassuillaan.

Ja neljäs loukku meni paikalleen jo rutiinilla. Oikeastaan näissä minun lähimaastoissani parasta olisi käyttää piilopyydyksiä, mutta niiden rakentaminen ja maahan kaivaminen on kuitenkin kohtalaisen työläs juttu. Siksi tyydyn naamioimaan tavalliset verkkoloukut niin, että ohikulkevat sivulliset eivät loukkuja löytäisi.

Kun isi touhusi pienpetojen parissa, jälkikasvu metsästi pajunkissoja.